Nobel-palkittu Knut Hamsun oli toisen maailmansodan aikaan tärkeä natsien tukija Norjassa, ja Jan Troellin Hamsun on hieno elokuva aiheesta. Troellin tulkinnassa avioliiton ongelmat paisuvat poliittiseksi toiminnaksi fasistien puolesta.
Yllättävän monet niin Vasemmistoliitossa kuin SKP:ssäkin tuntuvat tekevän politiikkaa toistensa kieltämisen kautta.
Meillä Suomessa kummittelee joukkoliikkeen aave. Sitä ei voi selvästi nähdä, mutta siinä, mihin muut järjestöt, puolueet ja puulaakit loppuvat, erottuu ikäänkuin niiden ääriviivoista muodostuva valtava olento: olematon liike, tyhjä tila vailla valtaajia.
Niin Krista Siegfrids kuin Chisukin hehkuttavat taustatiimejään musiikkinsa sijaan. Miksi?
Onko tosiaan niin, että meidän on kerättävä massiivinen vaatimus, jotta vaaleilla valitut vallanpitäjät suostuvat edes keskustelemaan meitä askarruttavista aiheista?
Minä haluaisin heittää tähän väliin pari ajatusta siitä, millaiset asiat edistävät järkevää julkista keskustelua politiikasta.
Viime syksynä Hesarin Nyt-liitteessä oli juttu, jossa eri ikäisiltä kirjailijoilta pyydettiin twitternovelleja. Siis 140 merkin mittaisia pienoisnovelleja. Onhan siinä jotain huvittavaa, kun sosiaalinen media, josta harva toimittajien ammattikunnan ulkopuolella on edes kuullut (saati että käyttäisi sitä) saa näin ison aseman.
Nuoret kaipaavat nuorisokahviloita ympäri Helsinkiä, harrastustilan Kampin seudulle (vaikka Laituriin), liikuntatiloja, uutta skeittihallia, ulkoskeittipaikkoja, ikärajattomia kesäterasseja ja ylipäänsä tilaa tavata kavereita ja harrastaa.
Minusta ainoa järkevä vaatimus on tonnin opintotuki kaikille omillaan asuville opiskelijoille, vanhempien tuloista riippumatta.
Woodstock is fucking nothing if you have been at the Midnight Sun Film Festival. (D.A. Pennebaker)