Ukrainan sodan synnyttämiä kysymyksiä rauhanaktivisteille ja muille imperialismin vastustajille

Pidimme Kommunistien Helsingin piirin kanssa vuosikokouksen viikko sitten. Minua pyydettiin käyttämään alustava puheenvuoro Ukrainan sodan tiimoilta. Pyyntö oli mieluisa, koska olen koko kevään seurannut kauhistuneena sitä kehitystä, joka Suomessa ja Euroopassa nyt on käynnissä.

Ongelmaksi tuli aiheen rajaaminen. Mielestäni nyt ollaan valtavan suuressa poliittisessa murroskohdassa, johon kytkeytyy valtava määrä eri kysymyksiä. Siihen nähden on häkellyttävää, miten ohutta ja olematonta Suomessa käytävä turvallisuuspoliittinen keskustelu on.

Toverien kanssa pidetty kokous ja sitä seurannut keskustelu olivat erinomaisia. Meille kommunisteille on nyt todella paljon töitä.

Julkaisen ohessa puheenvuoroni pohjalta muokkaamani tekstin.

Kuva pommitetun maan reunalla seisovista kahdesta hahmosta. Toinen sanoo "Vi vann".
Aftonbladetissa julkaistu Sven Nordqvistin kommenttipiirros Nato-keskusteluun: ”Me voitimme”

Kun katsotaan pommitettua Mariupolia, ei se juuri eroa pommitetusta Sanaasta, Jemenin pääkaupungista. Minua hämmentää se tapa, jolla sodasta nyt puhutaan. Sodassa kuolee ihmisiä ja tuhoutuu rakennuksia. Nykyaikaisessa sodassa pommitetaan kaupunkeja maan tasalle. Näitä pommitettuja kaupunkeja katsoessa minulle tulee myös ajatus, ettei tuollaisen tuhon jälkeen näiden kaupunkien asukkaille ole merkitystä, kuka voittaa sodan.

Sekä Ukraina että Jemen ovat esimerkkejä maista, jotka ovat joutuneet tavalla tai toisella pelinappuloiksi suurvaltojen tukemissa ja käymissä sodissa. Mistä on oikein kysymys?

Maailmanjärjestys on murroksessa

Viimeisten vuosikymmenten aikana on eletty Yhdysvaltojen johtamassa maailmassa. Etenkin porvarillisen liberalismin piirissä on tavattu ajatella, että positiivinen kehitys tapahtuu Yhdysvaltojen johdolla sellaisissa järjestöissä kuin Nato, IMF tai Maailmanpankki.

Tämä maailmanjärjestys on nyt murtumassa. Yhdysvaltojen sisäinen tilanne on ajautunut kriisiin, mikä kävi selväksi viimeistään vuoden takaisessa Capitolin valtausyrityksessä.

Samoin meillä Euroopassa vallinnut liberaali teknokratia on kriisiytynyt. Liberaalilla teknokratialla tarkoitan järjestelmää, jossa toisaalta korostetaan ihmisoikeuksia, yksilön vapautta ynnä muuta (liberaali), ja toisaalta käytetään demokraattisesti valittuja elimiä kumileimasimina samalla kun siirretään poliittisia päätöksiä asiantuntijoiden ja virkakunnan tehtäväksi (teknokratia).

Kiinan vaikutusvalta kasvaa, eikä Venäjä ole enää yhtä heikko valtio kuin se oli 90-luvun alussa.

Viime huhtikuussa USA veti joukkonsa Afganistanista, ja ainakin minulle se näyttäytyi konkreettisena merkkinä tästä muutoksesta. Afganistanin miehitys ei johtanut niihin tavoitteisiin, joita lupailtiin: demokratiaan ja ihmisoikeuksiin.

Suomessa ollaan pitkin kevättä arvailtu, mitkä tekijät saivat Venäjän hyökkäämään Ukrainaan. Konkreettisia syitä on varmasti monia, enkä niitä tiedä. Mutta pitkältä matkalta katsoessa vaikuttaa, että Venäjä kyseenalaisti hyökkäyksensä kautta koko Yhdysvaltojen ja Euroopan aseman. Tämä muutos on historiallisesti merkittävä. Siirtymä moninapaiseen maailmanjärjestykseen on nyt käynnissä.

Siksi esitän pari kysymystä:

  • Onko meidän käsityksemme imperialismista ajan tasalla? Vaatiiko se päivittämistä ja kehittelyä nyt muuttuneen tilanteen myötä?
  • Yksikään näistä suurvalloista ei edusta positiivista suuntaa. Millainen vastavoima näille suurvalloille on mahdollista rakentaa?

Venäjä on muuttunut

Minua myös kiinnostaa, muuttaako Ukrainan sota meidän kommunistien suhtautumista Venäjään? Nyt Ukrainan sodan myötä on esiin noussut aiempaa selkeämmin, miten Venäjällä sotaa perustellaan propagandalla, jossa Venäjä esitetään ei-eurooppalaisena kulttuurina ja valtiona.

Meillä muutamat tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, miten viimeisten kymmenen vuoden aikana Venäjällä on määrätietoisesti irtauduttu eurooppalaisuudesta. Venäjä nähdään omana Euroopasta erillisenä sivilisaationaan ja Eurooppa liberaaleine ajatuksineen rappeutuvana sivilisaationa. Tämän venäläisen propagandan taustalla on lukuisia oikeistolaisia filosofeja ja ajattelijoita, muun muassa useasti mainittava Aleksandr Dugin. Esimerkiksi Ylen kulttuuricocktail julkaisi aiheesta esseen maaliskuun alussa.

Merkillepantavaa on myös se voima, jolla Venäjän hallinto nyt tukahduttaa kansalaisliikkeitä ja toisinajattelijoita. Maassa on ollut jo pidempään voimassa säädös ”ulkomaisista agenteista”, jonka nojalla voidaan estää kansalaisjärjestöjen toimintaa, mikäli niillä on siteitä tai suhteita Eurooppaan ja muualle ulkomaille.

Venäjä on lehtitietojen nojalla pidättänyt 15 000 ihmistä sodan vastustamisesta. Liberaaliporvarillinen oppositiolehti Novaja Gazeta keskeytti ilmestymisensä, koska sodan arvosteleminen ei ollut sallittua.

On myös syytä huomata Venäjän Federaation Kommunistisen Puolueen linja. Se tuki jo aikanaan Krimin miehitystä, ja on nyt asettunut voimallisesti tukemaan tänä keväänä alkanutta hyökkäystä Ukrainaan. Venäjä on siis tilanteessa, jossa oppositiota on voimakkaasti suitsittu, eikä vahvaa sodanvastaista vasemmistolaista liikettä ole.

Siksi kysyn taas pari kysymystä:

  • Työläisillä ei ole isänmaata, kirjoitti Marx aikanaan. Minne on kadonnut vanha työväenliikkeen ja kommunistien ajatus työväenluokan kansainvälisyydestä?
  • Miten suhtaudumme jatkossa Venäjän Federaation kommunistiseen puolueeseen? Kuinka tuemme sodanvastaisen vasemmistolaisuuden kehittymistä Venäjällä?

Suomen turvallisuus kytkeytyy edelleen maantieteeseen

Moni ihminen tuntuu nyt väittävän, että Suomen turvallisuuspoliittinen tilanne on muuttunut Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Minä en ole sitä mieltä, että tilanteessa olisi tapahtunut mitään sellaista oleellista muutosta, jonka perusteella nyt tulisi liittyä Natoon.

Suomen maantieteellinen sijainti Venäjän vieressä tarkoittaa kahta muuttumatonta tosiasiaa: Suomen välittömässä läheisyydessä sijaitsee Pietari, Venäjän toiseksi suurin ja Euroopan neljänneksi suurin kaupunki. Lisäksi lähialueella sijaitsee Murmansk, joka on Venäjän tärkeä portti Jäämerelle. Nämä ovat Venäjälle tärkeitä kohteita, joita se ei halua vaarantaa tai menettää.

Tämä on edelleen totta, ja eräs niitä keskeisiä syitä, miksi minä vastustan Suomen Nato-jäsenyyttä. Se lisäisi jännitteitä Suomen ja Venäjän välillä.

Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyden myötä Itämeri olisi voimakkaasti Naton kontrollissa. Se on Venäjälle tärkeä reitti: rahti kulkee Rotterdamin satamasta, maailman kolmanneksi suurimmasta rahtisatamasta Pietariin.

Kannattaa myös katsoa karttaa hieman pohjoisempaa, arktiselta alueelta. Napajäätikön sulaminen siellä tuo suurvaltojen saataville uusia luonnonvaraesiintymiä. Tämä kiinnostaa niin Venäjää kuin Yhdysvaltoja.

Nämä varannot tulisi ympäristönäkökulmasta jättää käyttämättä, ja onkin ympäristöliikkeen suuri haaste, miten suurvaltojen tulo alueelle voidaan estää.

Jos tätä Arktiksen karttaa katsotaan siten, että ajatellaan Suomi ja Ruotsi Naton jäsenmaiksi, mitä tapahtuisi, jos Nato ja Venäjä aloittaisivat kilpajuoksun näiden resurssien saamiseksi? Entä, jos tämä resurssikisa kiristyisi aseellisiksi yhteenotoiksi?

Kysyn taas lisää kysymyksiä:

  • Miten Suomen Nato-jäsenyys edesauttaisi rauhan ja vakauden säilyttämistä Suomen lähialueilla?
  • Mikä takaisi, ettei Suomesta tule suurvaltapelin pelinappula?
  • Venäjä muuttuu kaiken aikaa epädemokraattisemmaksi ja autoritäärisemmäksi valtioksi. Miten yhdistämme sen kritiikin sekä perinteisen puolueettomuuteen ja hyviin idänsuhteisiin nojaavan ulkopolitiikan?

Naton laajentuminen on kiristänyt tilannetta

Oma lukunsa on sekin, että myös asenteet täällä niinkutsutussa ”lännessä” ovat kiihdyttäneet Venäjän eriytymiskehitystä. George F. Kennan ennusti seuraavasti: ”Naton laajentuminen olisi amerikkalaisen politiikan vakavin virhe kylmän sodan jälkeen. Voi odottaa, että sellaisen ratkaisun myötä nationalistiset, länsivihamieliset ja militaristiset tendenssit leimahtavat venäläisessä julkisuudessa; että se vaikuttaa negatiivisesti Venäjän demokratiakehitykseen; että se palauttaa länsi–itä-suhteisiin kylmän sodan ilmapiirin ja Venäjän ulkopolitiikka pakotetaan suuntaan, joka ei tule meitä yhtään miellyttämään.”

Yhdysvallat on nostanut toistuvasti esiin Ukrainan Nato-jäsenyyden. Nyt maasta houkutellaan innolla myös Suomea ja Ruotsia jäseniksi. Tämä asetelma synnyttäisi laajan Nato-maiden rintaman suoraan Venäjän rajalle, itäiseen Eurooppaan.

Shakkia pelanneet tietävät, että eturivissä ovat sotilaat: pienet nappulat, jotka liikutetaan etulinjaan, tarkoituksena uhrata niistä muutamia sopivalla hetkellä, oman aseman vahvistamiseksi. On mielestäni hämmästyttävää, että tätä puolta Suomen Nato-jäsenyyskeskustelussa ei käsitellä lainkaan. Mikä takaa, ettei pienten reuna-alueen valtioiden rooli ole samanlainen?

Entä miksi sotilastukikohtien tai edes ydinaseiden asettamiselle Suomeen ei olla laittamassa minkäänlaisia reunaehtoja Nato-jäsenyyshakemukseen? Suomen maantieteellinen asema on sellainen, että tällaiset rajaukset olisivat välttämättömiä.

Kun Venäjä Joulukuussa esitti omia vaatimuksiaan Naton itälaajentumisen pysäyttämiseksi, Putin nosti esille vaatimuksen uudesta eurooppalaisesta turvallisuusjärjestelmästä. Miten sellaista voidaan rakentaa nyt, kun sekä Venäjä että USA turvautuvat asevoimiin, ja tilanne Euroopassa on jännittynyt? Silti juuri uusi turvallisuusjärjestelmä tarvittaisiin, jotta sota voidaan estää.

Ukraina ei ole demokratisoitunut

Ukrainan liittoutumisesta länteen puhutaan nyt paljon, mutta monelta näyttää unohtuvan että Ukraina ei täytä EU-jäsenyyden kriteereitä. Maassa on paljon korruptiota, ja sitä johtavat rikkaat oligarkit. Näiden ympärillä myös puoluejärjestelmä pyörii.

YK:n ihmisoikeusneuvosto huomautti viime joulukuussa, että demokratia- ja ihmisoikeustilanne maassa on heikentynyt.

Lisäksi äskettäin Ukraina kielsi 11 puoluetta venäjä-mielisinä. Yksi näistä on parlamentin toisiksi suurin puolue, 44 paikkaa 450stä.

Tämä olisi nyt syytä muistaa: Ukraina ei ole mikään läntinen demokratia. Sen politiikkaa vaivaavat samantapaiset ongelmat kuin Venäjänkin.

Ukrainan käymä sota Venäjää vastaan ei demokratisoi maata. Ei liioin länteen suuntautuminen, jolla tiellä Ukraina on ollut jo vuodesta 2014 saakka. Sinä aikana tilanne ei ole sanottavasti parantunut, ja monilta osin suorastaan päin vastoin.

  • Todellinen demokratia Ukrainassa vaatisi oligarkkien vallan rajaamista. Kuka muu kuin periaatteelliset vasemmistolaiset voisivat sellaista vaatia?

Sivuun jääneitä kysymyksiä

Tähän puheenvuoroon varattu aika ei riitä kaikkien asioiden käsittelyyn. Tässä ei ollut mahdollisuutta käydä läpi Naton ja Yhdysvaltojen viimeisten vuosikymmenien aikana käymiä sotia. Ei liioin Neuvostoliiton hajoamisen seurauksia, eikä myöskään sitä, miten Ukrainan kriisi kehittyi ja sota sai alkunsa 2014.

Sivuun jäi Yhdysvaltojen sotateollinen kompleksi, ja miten tästä sodasta hyötyvät suuret asevalmistajat. Ei ollut mahdollista myöskään puhua mitään Euroopan energiapolitiikasta.

Oma lukunsa olisi Suomen hidas sitominen Nato-kumppanuuteen viime vuosikymmeninä, tuoreen hävittäjähankinnan yhteiskuntaa militarisoiva vaikutus ja turvallisuuspoliittisen keskustelun suppeus Suomessa. En myöskään ehtinyt käydä läpi sitä mittavaa Nato-kampanjaa, jota media on Suomessa pitkin talvea pyörittänyt.

Suuntaviivoja vasemmistolaiseen ohjelmaan

Kun Ukrainan kriisiä katsoo, ja kun Suomessa nyt virinnyttä valtavaa Nato-rummutusta katsoo; Kun katsoo Venäjän painumista yhä syvemmälle epädemokraattisuuteen, ja kun katsoo Yhdysvaltojen sisäistä jakautuneisuutta, sen epäonnistumista Afganistanissa, ja Lähi-Idän karmivaa tilannetta; kun katsoo suurvaltojen kyvyttömyyttä sitoutua ydinsulkusopimuksiin, sekä jopa Suomen kyvyttömyyttä tehdä sama, joutuu ehdottomasti kysymään: mihin sota johtaa? Voiko se johtaa mihinkään hyvään, saadaanko sillä edistystä aikaan?

Niin liberaali porvarillisuus täällä niin kutsutussa ”lännessä” kuin myös sen konservatiivisempi serkku Venäjällä ovat ajautumassa täyteen umpikujaan, jossa ainoaksi ulospääsytieksi nähdään sota. Molemmilla puolilla nähdään toisen ongelmat, mutta ei omia vastaavia. Tästä syystä myöskään tämän kriisin juurisyy ei avaudu, ja ratkaisu ongelmiin on aseistautuminen, liittoutuminen ja kansallismielisyyden lisääminen.

Minun mielestäni yksi erittäin tärkeä tunnus tällä hetkellä, joka juuri meidän vasemmistossa pitäisi nostaa esiin, on rauhan välttämättömyys. Rauha on ainoa vaihtoehto. Tämä ei ole mitään haihattelua, vaan kova ja armoton tosiasia. Jos halutaan puuttua sosiaalisiin ongelmiin, jos halutaan parantaa työoloja tai jos halutaan torjua ympäristökriisin ja ilmaston lämpenemisen etenemistä, rauha on ainoa vaihtoehto.

  • Miten saamme yleisen mielipiteen käännettyä sille kannalle, että rauha Euroopassa voidaan saavuttaa vain luopumalla asevarustelusta?

Rauha on Vasemmiston pitkä linja

On virhe kuvata Venäjän vastaista taistelua sodaksi vapauden ja diktatuurin välillä, kirjoitti muuan Karl Marx vuonna 1854 Krimin sodasta. Asian mainitsee Marx-tutkija Marcello Musto kuukausi sitten Jacobinmagazinessa ilmestyneessä kirjoituksessaan. Musto muistuttaa, että vasemmiston pitkä linja on rauhan puolustaminen.

Tänä päivänä Suomessa tätä on vaikea uskoa ja hankala muistaa, mutta niin se hyvät toverit on. Vasemmistolaisuus on rauhan puolustamista.

Suomennan vapaasti Marcello Muston loppupäätelmän, joka mielestäni on hyvä summaus myös tälle puheenvuorolle.

Historiasta nähdään, että edistykselliset voimat menettävät suuren osan olemassaolon oikeutustaan, mikäli ne eivät vastusta sotaa. Tämä tapahtuu aina kun vasemmistopuolueet asettavat hallituksessa pysymisen keskeiseksi poliittisen toiminnan välineeksi.

Vasemmistolle sota ei voi olla Carl von Clausewitzin kuuluisaa toteamusta siteeraten ”politiikan jatkamista toisin keinoin”. Tosiasiassa sota vahvistaa politiikan epäonnistumisen. Jos vasemmisto haluaa nousta hegemoniseen asemaan ja näyttäytyä kykenevänä käyttämään historiaansa tämän päivän tehtäviin, sen pitää kirjoittaa banderolleihinsa sanat ”anti-militarismi” ja ”Ei sodalle!”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.