1900-luvun kommunismi

Kommunisteilla on pallo hukassa. Olemme kadottaneet sen lähteen, josta aiemmin ammensimme. Kommunismi on muuttunut elävästä liikkeestä tyhjäksi sanaksi, jota – kuten 1800-luvulla – toistelevat eniten ne, jotka vastustavat kommunisteja ja kommunismia.

Silti meitä 1900-luvun perillisiä on. Kommunisteja, vanhan liiton sosialidemokraatteja ja muuta vasemmistoa. Toimimme kansalaisliikkeissä, otamme osaa ammattiyhdisliikkeen kamppailuihin, vaadimme talouspolitiikkaan muutosta. Vastustamme pääoman valtaa, ja puolustamme demokratiaa. Pidämme ympäristökriisin perimmäisenä syyllisenä kapitalistista tuotantotapaa, ja vaadimme suoraa toimintaa järjestelmän muuttamiseksi ja lopulta kapitalismin kumoamiseksi. Arvostelemme rikkaille annettuja veronalennuksia. Ajamme 6-tuntista työpäivää. Vaadimme rauhaa ja vastustamme militarismia, asehankintoja sekä sotilaallista liittoutumista. Tuemme feministisiä ja antirasistisia liikkeitä, nostamme esiin niiden tavoitteita ja puolustamme niitä konservatiivisten porvarien hyökkäyksiä vastaan.

Toimintamme kohdistuu ympäröivään maailmaan, 2000-luvun apokalyptiseen ja sekavaan aikakauteen. Suremme kadonneita ystäviämme, jotka vielä 10 vuotta sitten uskalsivat avoimesti vastustaa poliittista eliittiä, mutta jotka nykyään ovat hiljaa ja toivovat säästyvänsä. Miltä? Työttömyydeltä, epävarmuudelta ja köyhyydeltä. He ovat ostaneet mediassa toistellun talouspropagandan: omilla teoillasi voit pelastautua kriisiltä! Kun sijoitat, voit rikastua!

Mutta me kommunistit tiedämme, että kapitalismin kriiseiltä ei voi pelastautua turvaan kukaan muu kuin pieni omistava luokka. Emme toimi joidenkuiden muiden asioiden ajamiseksi, vaan pelastaaksemme itsemme sillä ainoalla tavalla, jonka vasemmiston ja työväenliikkeen historia tuntee: liittymällä yhteen, järjestäytymällä ja vaatimalla oikeuksia.

Mutta tiedämmekö todella, miksi toimimme ja miten? Tekomme ovat postmoderneja tekoja, jotka kohdistuvat postmoderniin maailmaan, mutta ajatuksemme ovat edelleen vanhaa 1900-luvun ajattelua. Siksi emme tietoisella tasolla pysty selittämään toimintaamme. Siksi aina kun emme ajattele liikaa, onnistumme järjestäytymään, ja aina kun ryhdymme tekemään asioita kuten olemme oppineet että niitä tulee tehdä, epäonnistumme. Löyhien liikkeiden, yhden asian verkostojen ja some-myllytysten puolivahingossa rakentaminen onnistuu. Mutta puoluejärjestön rakentaminen epäonnistuu, koska siihen meillä on mielestämme valmis kehikko. Harmi, että se kehikko on menneen aikakauden kehikko. Olemme 1900-luvun kommunismin vankeja.

Ihmisiä purevassa pakkassäässä Hakaniementorilla, kuuntelemassa puhetta metallityöväenliiton lakon aikaisessa mielenosoituksessa.
Kuva: Simo Rista. Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat

Mitä on 1900-luvun kommunismi?

Keväällä 2019 luin Tieto-Finlandian voittanutta Kapina tehtailla -kirjaa. Se sai ajattelemaan, miten laajasti kommunistinen liike elää vieläkin 1900-luvulla.

Aallon kirjasta nousee selkeästi esiin yhteys modernin tehdastuotannon, modernin työväenliikkeen ja modernin valtion välillä. Tehdastuotanto synnytti ympärilleen tehdaskylät ja niiden tiiviit työläisyhteisöt. Useimmat ihmiset oli repäisty pois vanhasta maaseutuelämästä, ja ympärille tarvittiin uusi yhteisö. Tehdassaleissa koneiden tahtiin hommia painaneet ihmiset olivat luonteva pohja sille 1900-luvun joukkomittaiselle työväenliikkeelle, joka nähtiin.

Tehdas kontrolloi käytännössä koko työläisten elämänpiiriä. Se järjesti koulut, sairaanhoidon ja jopa palkkasi poliisit tehdakyliin järjestystä valvomaan. Koko elämä riippui tehtaasta ja sen johtajan asennoitumisesta. Tähän maaperään upposi varmaan helposti marxilainen (siinä vaiheessa Kautskyn tulkintojen kautta suodattunut) ajattelu. Tämä tehdaskylien työväenaate oli toisen internationaalin työväenliikkeen ideologiaa, ja se luultavasti sopi hyvin ihmisten ajattelutapaan ympäröivästä maailmasta. Kapitalistisen yhteiskunnan suhteet näkyivät työväenliikkeen herättämille työläisille todennäköisesti melko selvinä: kapitalistiluokan määräysvalta asioihin, elintasoerot ja perustelut niiden säilyttämiseksi ennallaan saivat konkreettisen ilmauksensa tehtaanjohtajan ja hänen alaistensa määräysvaltana tehtaassa ja myös tehdaskylässä.

On myös helppo kuvitella, mistä aseellinen kapina syntyi. Tehdassalien pakkotahtinen työ oli jo lähelle sotilaallisesti järjestettyä. Tutun työporukan kanssa oli varmaankin suhteellisen suoraviivaista muodostaa myös punakaarti. Ihmiset olivat tottuneet toimimaan joukossa ja ottamaan käskyjä vastaan. Kun tsaarinvallan romahtaminen Venäjällä loi valtatyhjiön, työläiset osasivat toimia. Punaiset halusivat modernin tasavallan, eikä monarkiaa kannattanut suomalainen porvaristo vaikuttanut luotettavalta sen hankkijana.

Näitä kaikkia seikkoja olen ajatellut miettiessäni nykypäivän kommunismia. Marxin analysoima kapitalismi on edelleen tänäkin päivänä olemassa: pohjimmiltaan kyse on samasta tavarantuotannon ja voitontavoittelun järjestelmästä. Mutta sen konkreettinen olemus kaikkialla länsimaissa on muuttunut: ei ole enää tehdaskaupunkeja, ei tehdastyöläisiä, eikä siksi myöskään näiden työläisten järjestöjä. Porvarillinen tasavalta ei ole enää keino päästä eroon monarkkien yksinvaltiudesta, vaan jäänne ajalta, jolloin pääoma vielä toimi etupäässä kansallisvaltion rajojen sisällä. Ammattiyhdistysliike ei ole kuihtunut pelkästään siksi, että ay-liikkeen johto on etääntynyt kentästä: myös kapitalistisen tuotannon luonne on muuttunut niin, että työläisen on tänä päivänä hankala hahmottaa syytä ammattiosastoon kuulumiselle.

Työ ei ole nykyään pelkkää pätkätyötä ja prekaaria, kuten toisinaan väitetään. Sitäkin kyllä on paljon, ja enemmän kuin ennen. (Tosin jo sata vuotta sitten tehdastyössä monen työläisen asema oli epävarma, joten prekaarius on tässä mielessä myös paluu vanhaan.) Mutta oleellinen ero on siinä, että työ, prekaari tai kokoaikainenkaan, ei ole enää joukkomittaista, vaan yksilöllistä.

Palvelualan työläiset eivät tee töitään suurissa joukoissa suurissa tehdaskiinteistöissä. Työtä tehdään yksin, digitaalisten päätelaitteiden ynnä muiden pitkälle kehittyneiden koneiden avustamana ja yksittäiselle pomolle raportoiden. Siivoojien, kassamyyjien, vartijoiden ja logistiikkaa hoitavien ihmisten työ on vanhaa tuttua arvonluontia, josta porvari riistää osansa, mutta työkaverit ovat kaukana.

Järjestöihin sitoutuminen on pudonnut uskoakseni juuri tästä syystä: modernistisen yhteiskunnan ja sen tehdastuotannon vaatima, aikanaan uudenlainen joukkomittainen kuri on länsimaista kadonnut, ja se heijastuu myös järjestöissä. Jos aiemmin ihmiset olivat valmiita asettumaan järjestöjen vaatimiin muotteihin jonkin käytännöllisen päämäärän saavuttamiseksi, tänä päivänä noiden muottien aiheuttama yksilöllisyyden kaventaminen kenties koetaan keskeisempänä ongelmana kuin se, että yhteinen päämäärä jää saavuttamatta. Toinen näkökulma samaan asiaan on epäilys, voiko yhteistä päämäärää edes saavuttaa joukkomittaisesti järjestetyn organisaation kautta, vai pitäisikö toimintatyylin olla löyhempi ja yksilöllisyyttä korostavampi. Hurjimmat postmodernikot kysyvät, onko yhteistä päämäärää edes mahdollista olla olemassa.

Yhteinen päämäärä on edelleen olemassa. Se liittyy työtätekevän luokan aseman parantamiseen. Palkankorotukset, työajan lyhentäminen, vapaa-ajan lisääminen, palveluiden parantaminen ja elämänlaadun kohentaminen ovat asioita, joihin on hankala käydä käsiksi ilman luokkaa.

Mutta toiminnan näivettymisen ongelmaa ei kuitenkaan voida poistaa vain tahdonvoimalla, toteamalla, että ihmisten pitäisi toimia järjestöissä entiseen tapaan. On pakko myös etsiä ratkaisuja ihmisten yksinäisyyteen sekä muuttaa järjestöjen rakenteita uutta tilannetta vastaaviksi.

1900-luvun saavutukset jäivät 1900-luvulle

1900-luvun työväenliikkeen ja sen sisällä 1900-luvun kommunistisen liikkeen suuri ja kiistaton saavutus oli juuri käytännössä mahdollisen vaihtoehdon tarjoaminen silloin olemassa olleelle kapitalismille. Pohjimmiltaan kaikki kapitalismin sisällä saadut reformit: työehtojen kohentaminen, sosiaaliturvan parantaminen, äänioikeuden ja demokratian tuominen kaikille ja muut hienot edistysaskeleet ovat työväenliikkeen esittämiä vaihtoehtoja sille, miten tehtaanjohtajat ja konservatiivinen oikeisto halusivat yhteiskuntaa kehittää.

Samoin voidaan sanoa, että reaalisosialististen maiden merkittävä saavutus oli konkreettisen, olemassaolevan sosialismin rakentaminen. Tässä rakennustyössä tehtiin kosolti virheitä ja paljon myös anteeksiantamattomia rikoksia, mutta silti on hankala verrata olemassaollutta reaalisosialismia ja jonkun pienen, 1900-luvun kuluessa toimineen ultravallankumouksellisen liikkeen vaatimusta siitä mitä pitäisi olla. Ensiksi mainittu on todellisuutta, jälkimmäinen pelkkä toivomus, joka ei toteutunut.

Uskallan myös esittää, että reaalisosialismissa ei lopulta saatu aikaan paljoakaan enemmän kuin mitä reformistinen työväenliike 1900-luvulla kapitalistisissa maissa sai aikaan: terveydenhuollon, maksuttoman universaalin koulutuksen ja varhaiskasvatuksen, korkeamman elintason työläisille, paremmat asumisolot, monipuolisempaa ruokaa ynnä muuta. Pohjimmiltaan suuret yhteiskunnalliset suuntaviivat asetettiin 1800-luvun lopun poliittisissa ohjelmissa, ja niiden mukaan pitkin 1900-lukua elettiin, joka puolella Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa. (Kehittyvät maat ovat oma lukunsa.) Tarjoan tätä yhdeksi selitykseksi sille, miksi reaalisosialismin kehitystahti hiipui: uusia ohjelmallisia tavoitteita ei kyetty esittämään.

(Joku voi tässä esittää, että reaalisosialistisissa maissa kiellettiin yksityinen pääomanomistus, ja sitä kautta rajoitettiin työläisten riistoa. Tämä on totta, ja sitä voisi ehkä pitää reaalisosialismin suurimpana erona reformistiseen länteen. Toisaalta kaikissa reaalisosialistisissa valtioissa demokratian rakentaminen jäi lapsipuolen asemaan, minkä seurauksena valtion asioista päättivät puoluebyrokraatit eikä varsinainen työväki. Kun siis kapitalistinen riisto lakkautettiin tai sitä rajoitettiin, jäi kuitenkin jäljelle puolue-eliitin työläisiin kohdistama riisto.)

Teen vielä hajahuomion siitä, miten demokratia jäi työväenliikkeen ajattelussa syrjään myös kapitalistisessa lännessä: työväenliike sopeutui kapitalistisen valtiodemokratian puitteisiin, eikä vaatinut täälläkään enempää. 1900-luvun alun radikaalidemokraattisista tavoitteista osa jäi toteuttamatta, eikä uutta kehitelty.

Kommunistit ovat väärässä

Edellätodettu kertoo, miksi kaikki 1900-luvun kommunistiset liikkeet ovat väärässä ja vanhanaikaisia: marxismi-leninismi, stalinismi, trotskilaisuus ja maolaisuus. Niiden ongelma on edelliskauden kapitalismianalyysiin kiinnittymisessä ja kaikessa, mitä siitä seuraa. Ne eivät ole kyenneet hahmottamaan, mitä kapitalismin muutos tarkoittaa. Mikä hyvänsä suhteellisen maltillinenkin kommunistinen puolue kärsii tästä samasta ongelmasta: on hankalaa muuttaa oma analyysi, etenkin niin, että sen ymmärtäisi koko jäsenistö. Vieläkin hankalampaa on muuttaa oma analyysi niin, että se todella muuttaisi käytännön toimintatavat. Tämän verran leninisti on jokaisen meistä pakko olla edelleen: se, miten analysoimme kapitalismia, vaikuttaa kaikkeen, mitä teemme.

Pienet, maltillisia kommunistisia puolueita vastaan toimivat sirpalemaiset ryhmittymät, kuten maolaiset tai trotskilaiset kärsivät samasta ongelmasta: nekin ovat kiinni 1900-luvun kapitalismianalyysissa ja kaikessa, mitä siitä seuraa. Heidän ajattelussaan ainoa, mikä kommunistisessa liikkeessä on pielessä, on sen etääntyminen vanhoista päämääristä ja toimintatavoista. Tosiasiallinen ongelma on kuitenkin siinä, että 1900-luvun päämääristä suuri osa saavutettiin 1900-luvun kuluessa, ja 1900-luvun liikkeet nousivat ja hiipuivat 1900-luvun kuluessa. Ne menettivät otteen elävästä kapitalismista.

Anarkististen ja autonomisten liikkeiden toimintaa seuraamalla on myös helppo todeta, että näiltä liikkeiltä puuttuu sellainen kapitalismianalyysi, jonka päälle voisi rakentaa uskottavan kapitalismin vastaisen liikkeen ja esittää konkreettisen vaihtoehdon kapitalismille. Nämä liikkeet tietävät ylätasolla, että kapitalismi on pielessä, mutta maailman muuttamiseksi pitäisi ymmärtää täsmällisemmin, mikä kapitalismissa mättää. Sillä lailla sitä voisi myös vastustaa.

Nämä liikkeet ovat toisella tavalla 1900-luvun kommunismin perillisiä: kun tavoitteet on saavutettu, voidaan lähteä vaeltelemaan uusiin suuntiin. 1960-luvun Pääoman uudet luennat olivat mahdollisia länsimaissa, jossa räikeimmät modernin teollisen kapitalismin ongelmat oli selätetty, ja jossa sen tähden myös Neuvostoliiton asema voitiin jo kyseenalaistaa.

Mitä kommunisteilta puuttuva konkreettinen vaihtoehto tarkoittaa? Tarkoitan sillä sellaista kapitalismin vastustamisen tapaa, joka on tosielämässä toteutettavissa, ja johon liittyvää toimintaa voidaan tehdä heti tänään ilman että tarvitsee odottaa joidenkin itsestä riippumattomien olosuhdemuutosten tapahtuvan. Monet ”antikapitalistiset” liikkeet esittävät vaihtoehdon kapitalismille vain teoriassa. Ne esimerkiksi keskittyvät omaan, pienimuotoiseen toimintaan ja katsovat, että se voisi korvata kapitalismin, jos vain kaikki tekisivät samoin.

Saman tienhän voisi todeta, että nykyisestä järjestelmästä tulisi välittömästi huomattavan demokraattinen, jos omistava luokka lakkaisi ajamasta omaa etuaan. Tällainen toteamus on periaatteessa täysin paikkansa pitävä, mutta jää kuitenkin killumaan toiveen tasolle. Toiveen toteutuminen riippuu jostain muusta kuin omasta (tai olemassaolevan liikkeen) toiminnasta.

Toiset antikapitalistiset tai kommunistiset liikkeet taas katsovat, että tärkeä toimintatapa on olemassaolevan kansalaistoiminnan kritiikki. Tällaisessa ajattelussa jätetään kokonaan pohtimatta, onko ulkoa päin esitetyllä kritiikillä mitään vaikutusta kansalaistoimintaan. Eikö tehokkaampaa olisi ottaa osaa toimintaan, pyrkiä sen aktiiviseksi ja vaikutusvaltaiseksi jäseneksi ja pyrkiä sitten konkreettisesti viemään tavoitteita radikaalimpaan suuntaan?

1900-luvun kommunismin haastaja: uusliberalismi

Miksi uusia, sosialismia kohti vieviä konkreettisia tavoitteita on hankala esittää? Miksi liikettä on hankala uudistaa?

Syy on perusasioissa. Liikkeen rakentamiseksi on tiedettävä, millaisessa maailmassa liikkeen tulee toimia. Millainen on se kapitalismi, jossa elämme?

Se on ollut oleellisen muutoksen kourissa 1960-luvulta lähtien, ja tämä muutos tulisi ymmärtää, jotta voidaan käsittää, mitä tänä päivänä on tehtävä. Lyhyt luonnostelma, mitä aiheita tässä kohtaa tulisi käsitellä:

  • Uusliberalismi (tai kuten Klein: tuhokapitalismi)
  • Finanssikapitalismi, liitoksissa edelliseen
  • Kolonialismin jälkeinen järjestelmä kehittyvässä maailmassa
  • Kapitalismi on nykyään globaali maailmanjärjestelmä
  • Resurssien käytön rajat ovat tulleet planeetalla vastaan: ylikulutuksen ongelma

Näiden aiheiden kunnollinen ja konkreettinen käsittely vaatisi vähintäänkin laajan kirjallisuuskatsauksen, ja oman, laajan kirjoituksensa. Aiheiden listauskin on paljolti vain suuntaa antava.

1900-luvun on voimakkaimmin kyseenalaistanut se toinen suuri poliittinen liike: oikeisto, eli poliittinen liberalismi eli porvarispiirit. Heidän keskeinen kritiikkinsä suuntautuu työväenliikkeen 1900-luvulla saavuttamia reformeja vastaan: valtiollinen sosiaaliturva, palveluverkot ja valtionyhtiöt ovat porvarillisesta näkökulmasta tuottavuuden ja kilpailukyvyn tiellä olevia esteitä. Heidän mielestään palvelut pitäisi yksityistää, sosiaaliturva ajaa alas ja valtionyhtiöt myydä. Näin saataisiin kosolti kilpailukykyä, liikevoittoja ja markkinoiden laajentamista.

Huomaamattomammin porvaristo arvostelee 1900-luvun aikana saavutettuja demokraattisia edistysaskelia. Heille nykyinen perustuslaki on turhan tiukka ja takaa ihmisille liikaa oikeuksia; heille ihmisoikeudet ovat turhan universaaleja ja puolustavat liikaa muiden maanosien ihmisiä; heille vaalijärjestelmä on turhan salliva, kun kaikki saavat äänestää, ja puolueitakin voi perustaa kuka hyvänsä; edelleen heille kunnallinen ja paikallinen päätöksenteko on liian nurkkakuntaista, mahdollistaen paikallisen edun ajamisen; lopulta myös ammattiyhdistysliikkeelle virallista kautta taatut toimintavapaudet liian laajat sekä vaikutusvalta liian suurta.

Vasemmistopuolueiden haaste on hankalampi. Pitää puolustaa niitä reformeja, jotka on saatu, mutta samalla reagoida muuttuneeseen kapitalismiin, ja muuttaa sen vuoksi myös toimintatapoja. Yksi tapa olisikin juuri hyökätä konkreettisesti 1900-luvun porvarillisia ”edistysaskeleita” vastaan: kyseenalaistaa globaaleiksi laajentuneet markkinat, hyökätä armotta kansainvälisiä tuotantoketjuja vastaan, arvostella löyhentynyttä rahoitusmarkkinoiden sääntelyä, palveluihin tehtyjä leikkauksia, ”dynaamista” uutta kapitalismia ja etsiä porvarillisen 1900-luvun valtion heikot kohdat.

Tämä olisi mahdollista, koska jo nyt vasemmisto ja kommunistit puolustavat 1900-luvun työväenliikkeen saavutuksia. Kritiikkiä koventamalla ja syventämällä olisi mahdollista rakentaa porvarillisen ”edistyksen” kyseenalaistava kritiikki ja kritiikkiä käytännöksi muuttava liike.

Kommunististen puolueiden surkeus

Jokainen uusi kommunistinen puolue, joka perustetaan, on vain entistä haaleampi kopio siitä, mikä oli olemassa 1900-luvun alussa. Samat tunnukset, jotka silloin pohjasivat konkreettiseen ja radikaaliin poliittiseen analyysiin, ovat nyt tyhjiä fraaseja. Logoihin kaivetaan yhä uudestaan ne ikonit, jotka liehuivat valtavien työläisjoukkojen edellä kulkevissa lipuissa, mutta jotka näyttävät vain jonkun muinoin kadonneen nostalgiselta muistelulta. Ja sitä ne lopulta ovatkin.

Perinteisessä leniniläisessä teoriassa puolue on se subjekti, joka muuttaa maailmaa. Se kokoaa työväenjoukot, ja asettaa radikaalit tavoitteet. Kun taistelu epäonnistuu, se merkitsee, että puolue on epäonnistunut. On kuitenkin pakko kysyä, jonkin kahden hengen laajuisen kommunistisen ”puolueen” valmistautuessa jälleen puoluekonferenssiinsa, kumpi näistä tovereista on siis konkreettisesti epäonnistunut? Vai ovatko ehkä molemmat?

Koko kommunistisen puolueen idea on uskallettava kyseenalaistaa. ”Puolue” ei voi pienentyessään ja jakaantuessaan yhä uusiksi fraktioiksi loputtomasti olla maailman muuttaja. Samaten puolue ei voi olla maailman muuttaja, jos se on käytännössä etääntynyt kamppailuista.

1900-luvun alun kommunistinen puolue oli toisessa tilanteessa: Toisen internationaalin sosialidemokraattinen puolue oli laajapohjainen, mutta reformistinen. Kommunistit olivat sosialidemokraattisen puolueen jäseniä, ja heidän kritiikkinsä oli aluksi puolueen sisäistä kritiikkiä: laajat työläisjoukot olivat puolueen jäseniä ja sen välittömässä vaikutuspiirissä, mutta puolueen johto ei osannut kyseenalaistaa kapitalismia riittävän radikaalisti. Toisen internationaalin reformistinen liike oli jo ratkaissut monia niistä kysymyksistä, joita tänään ei ymmärretä edes kysyä. (Miten järjestäydytään? Mitä välittömiä reformeja vaaditaan? Tarvitaanko omaa porvariston arvioista erillistä kapitalismianalyysia?) Kommunistien tehtäväksi jäi siinä tilanteessa arvostella liikkeen reformismia, ja vaatia radikaalimpaa linjaa.

Tämä sama joukkopuolueen aave seuraa meitä kaiken aikaa: kuvittelemme edelleen, pienenevässä joukossamme, keskeiseksi tehtäväksi radikaalin linjan puolustamisen ja ”revisionismia” vastaan taistelemisen. Tosiasiassa ei ole enää ketään, joita vastaan voisimme taistella. Laaja työväenliike on hajonnut. Revisionistiset ammattiosastot lakanneet kokoontumasta ja houkuttelemasta jäseniä.

Tänä päivänä kommunistien tehtävä on kokonaan toinen: yhdistää hajaannuksen tilaan joutunut kenttä radikaalin analyysin ja käytännön toiminnan keinoin. Tämä on valtava haaste. Tulisi muuttua riidanhaastajista sillanrakentajiksi. Samalla tämä myös tarjoaa valtavan mahdollisuuden: on omassa vallassamme määritellä, millainen ideologia tälle tulevalle liikkeelle tulisi rakentaa. Käytännössä tämä on tutun tapainen tehtävä: yhdistää hajanaisia ja takapajuisesti ajattelevia kamppailuja, radikalisoida ja kiinteyttää niitä. Se vain vaatii valtavaa rohkeutta: olisi uskallettava mennä tavallisten ihmisten luokse, opeteltava puhumaan heidän kanssaan ja uskallettava ryhtyä organisoimaan toimintaa yhteisten tavoitteiden puolesta.

Lisäksi on pakko tunnustaa tosiasiat: yhtenäinen kansainvälinen työväenliike ei ole 1900-luvun alun tapaan vahva ja laajalle levinnyt, vaan hajonnut moneen eri suuntaan. Hajanaisten riekaleiden seassa on tässä maailmassa pakko toimia. Välitöntä ratkaisua kansainvälisen linjan puutteeseen ei ole mahdollista esittää, ellei sitten haluta perustaa viidenkymmenen hengen ”internationaalia”.

Mitä on nykyaikainen leniniläisyys?

Vasemmistolla on takataskussaan yksi 1900-luvun menestyksekkäimpiä poliittisia strategeja. Laajassa vasemmistossa ollaan kuitenkin varmoja, hänen juttujaan lukematta, etteivät ne enää pidä paikkaansa. Olemme lukinneet ukon kellariin, emmekä tiedä, että istumme kultakaivoksen päällä. Lenin on historiallinen henkilö, kuten kuka hyvänsä muukin. Hänen kaikkia ajatuksiaan ei tietenkään kannata omaksua sellaisenaan, mutta ne kannattaa silti tuntea.

Bisnesmaailmassa ihmiset lukevat Sunzin Sodankäynnin taitoa. He eivät lue kirjaa siksi, että aikoisivat aloittaa sodan tai tappaa jonkun, vaan siksi, että he haluavat voittaa liikeneuvottelut. Sodankäynnin taito ei ole kirja pelkästään sodasta, vaan kirja voittoisasta strategiasta.

Leninin ajatuksien tunteminen ei tarkoita bolsevikkien projektin perustamista uudelleen. Se ei olisi edes mahdollistakaan, koska nyt ei olla 1900-luvun alun Venäjällä, eikä ympärillä oleva liike ole toisen internationaalin sosialidemokraattinen liike.

Leniniläisyys on strategista poliittista ajattelua, ja radikaalin, konkreettisen politiikan tekemistä. Leniniläisyys on myös sen kysymistä, miten meidän tulee järjestäytyä.

Leniniläisessä ajattelussa poliittinen organisaatio rakennetaan median varaan. 1900-luvun alussa se oli lehti, mutta tänä päivänä se voisi olla koko pirstaleinen monimedia, joka ympärillämme levittäytyy. Instagram-tilit, Twitter-tilit, Facebook-ryhmät, Youtube-kanavat, podcastit, perinteiset blogit ja myös kaikki ne mediat, joita en tunne tai joista en ole edes kuullut. Leniniläinen organisaatio ei ole vain tiedon välitystä, vaan se on ihmisten organisointia ja heidän innostamistaan mukaan.

Tämän päivän sosiaalinen media tuottaa myös ahdistusta, tarkoituksettomuuden tunnetta ja vieraantumista. Seuraamme asioita, mutta emme ota osaa toimintaan. Nykypäivän radikaali kommunistinen projekti on siis myös mediassa tapahtuvan elämän kytkemistä takaisin konkreettiseen todellisuuteen, todelliseen toimintaan ja tapahtumiin.

Se on konkreettinen organisaatio, joka luo kepeää mediakuplaa syvemmät yhteydet ihmisten välille. Sen tärkeä tehtävä nykyajassa on uusintaa näitä yhteyksiä kaiken aikaa, tuottaa rohkeutta ihmisille ja synnyttää aitoja kohtaamisia.

Vasemmisto on hukassa, jos se yrittää voittaa ihmisten ajattelun puolelleen pelkän tieteellisen tutkimuksen ja asia-argumenttien kautta. Leniniläinen strateginen politiikkaa ottaa käyttövoimakseen tutkimusta ja asia-argumentteja, mutta yhdistää ne jatkuvaan kommunikaatioon ja organisaation rakentamiseen. Se on fiksu populisti.

Kollektiivinen intellektuelli

Kommunistinen puolue on gramscilaisesti ajateltuna kollektiivinen intellektuelli. Sen tulisi olla joukkoäly tai joukkoaivo, joka kehittää toiminnalle yhteisen strategian, yhdistää konkreettiset käytännön kamppailut ja teoreetikot ja tuo yhteen lattiatason sekä norsunluutornien älyköt.

Tämän päivän puolueet eivät voi tätä tehtävää täyttää: niistä kaikkoavat niin kamppailuja käyvät kuin älykötkin. Mutta älyköt ilman yhteyttä kamppailuihin alkavat kiertää kehää tai loitontua käytännön elämästä. Ja toisaalta kamppailua käyvä ilman yhteyttä älykköihin törmää ennemmin tai myöhemmin seinään: ei löydy enää tietä eteenpäin. Ensin kamppailu alkaa junnata paikallaan toistaen samoja vaatimuksia ja toiminnan tapoja, ja lopulta se, voittojen ja organisaation puutteessa, hiipuu kokonaan. Kamppaileva aktivisti muuttuu nojatuoliaktivistiksi.

Palaan ajatukseen ”leniniläisestä puoluesubjektista” – siis puolueesta tulevaisuuden tekijänä. On luovuttava ajatuksesta, että nykyinen kommunistinen puolue on subjekti, kun se ei käytännössä sitä ole. On sen sijaan otettava Leninin ja Gramscin ajatukset vakavasti: millainen kommunikatiivinen projekti voidaan kursia kokoon? Millainen kollektiivinen intellektuelli on mahdollista kehittää? On oltava käytännössä marxilainen, ja rakennettava organisaatio, jonka tärkein ja viimesijainen tehtävä on konkreettisen todellisuuden muuttaminen.

Tällä tavalla voidaan ylittää ajatus puoluesubjektista, ja keksiä puolue uudelleen. Tämä ei tarkoita nykyisten järjestöjen tai puolueiden hylkäämistä ja uuden perustamista. Juuri se ultravasemmistolainen harhaluulo on oleellinen syy puolueiden surkeuteen. Puolueen uudelleen keksiminen tarkoittaa puolueen idean keksimistä uudelleen. Se voidaan tehdä vain olemassaolevien järjestöjen ja olemassaolevien kamppailujen pohjalta, niiden voittoja ja tappioita analysoiden. Kunnollinen puolueen idea täyttää jonkin kansalaisyhteiskunnassa olevan tarpeen.

Mitä voisi olla 2000-luvun kommunismi?

1900-luvun kuluessa, ja etenkin jälkipuoliskolla, tästä asiasta on puhuttu monta kertaa: kommunistisen liikkeen pitäisi uudistua. Mutta jos uudistetaan kommunistinen liike, tarkoittaako se liikkeen tuhoa? Onko Heikki siis porvarien kätyri ja alhainen revisionisti esittäessään, että vika on syvällä koko järjestäytymisen tavassa?

Itse vastaan, että jos jatketaan kuten nyt on jatkettu, on tuho väistämättä edessä. Paljon enemmän minua voisi arvostella siitä, että minulla ei ole mitään ratkaisua esittämääni ongelmaan, eikä oikein ainuttakaan selkeää vastausta yhteenkään kysymykseeni. Kritiikki, jossa ongelma osoitetaan vain yleisellä tasolla, on huonoa siksi, että sen pohjalta ei voi kehittää toimintaa. Jos ongelmasta saa otteen vain yleisellä tasolla, ei ole menty riittävän syvälle ongelman juurille.

Mutta ehkä kirjoituksestani voi koota joitain ajatuksia siitä, miten liike pitäisi rakentaa.

Mielestäni mukaan on kauhaistava iso annos siitä lähteestä, josta olemme aina ammentaneet: radikaalista marxilaisuudesta. Ainakin seuraavat tarvitaan:

  • Palkkatyöjärjestelmän kritiikki
  • Kapitalistisen pääoman ja demokratian välinen ristiriita
  • Marxilainen käytännön filosofia ja Leniniläinen radikaalin konkreettinen poliittinen tyyli
  • Dialektinen (siis historiallinen) analyysi valtiosta, kapitalismista ym.

Uusia ainesosia pitää myös heittää mukaan

  • Vaatimus demokratiasta: konkreettinen ohjelma valtion laajentamisesta demokraattisemmaksi
  • Tuotannon demokratisoiminen: työläisten ohjaus – samaten konkreettinen ohjelma.
  • Vielä aiempaa kansainvälisempi ohjelma: uusliberaalin kansainvälisen järjestelmän kritiikin kautta hahmotettava maailmanlaajuinen vaihtoehto kapitalismille ja uusliberalismille.
  • Ympäristökriisin käsittäminen kapitalistisen tuotantotavan aiheuttamana planetaarisena kriisinä, ja kansainvälisen arvion pohjalta esitettävä paikallinen toimintalinja

Kysymys liikkeestä ja järjestäytymisestä

  • mikä on tämän ajan ”työväenliike” tai ”puolue” – hyväksytäänkö postmodernille ja individualistiselle kulttuurille ominainen moninaisuus, ja myös järjestöjen hajanaisuus?
  • Jos hyväksytään, mikä on se mekanismi, jonka kautta liikkeet kytketään yhteen?
  • Miten aiemmin mainitsemani mediaprojekti toteutetaan käytännössä ja miten se säilyttää yhteyden edellämainittuun tapaan yhdistää liikkeitä?

Lopulta esittämässäni listassa uudetkin asiat ovat vanhoja ja perinteisiä. Tämä ei tarkoita, että jako ”uuteen” ja ”vanhaan” olisi turha tai keinotekoinen. Jotta liike pysyy ajankohtaisena, on sitä pakosta päivitettävä vastaamaan muuttunutta tilannetta.

Miten muuttaa kaikki?

Käytännön toiminta on kommunistien vaikein tehtävä.

Lukemattomia kertoja olen ollut kokouksissa, joissa vaaditaan, että täytyy toimia käytännössä. Vaatimusta toistellaan siihen saakka, kunnes kokous päättyy. Sitten jäädään odottamaan seuraavaa kokousta. Kumpi on yleisempää? Käytännön toiminta, vai puhe käytännön toiminnasta?

Käytännön toiminta ei ole puhetta konkreettisesta todellisuudesta, eikä käytännön toiminta ole myöskään käytännön toiminnan vaatimista. Käytännön toiminta on tällä hetkellä olemassa olevan konkreettisen todellisuuden muuttamista.

Juuri se tekee käytännön toiminnasta niin vaikeaa: jotain pitäisi ihan oikeasti tehdä! Käytännön toiminnan edellytys on, että käsittää ympäröivän todellisuuden ja tietää, mitä siinä pitäisi muuttaa.

Kaikki edellämainittu on helppo sanoa, mutta mikään yllä esittämästäni ei ole lähelläkään käytäntöä. Mistä tilanteesta konkreettisesti puhutaan? Mistä liikkeestä konkreettisesti puhutaan? Ollaanko järjestämässä pakettilajittelijoita tukevaa mielenosoitusta, ruokalähettien asemaa parantavaa lakimuutosta ajavaa kampanjaa, ympäristötoimia vaativaa kansainvälistä liikettä, vai jotain muuta? Millaisia voimia on vastassa? Elinkeinoelämän keskusliitto, SS-miesten muistoa vaaliva järjestö, jokin poliittinen puolue vai ehkä jokin tunnettu media? Mitä käytännön toiminta on, ja miten sitä pitäisi tehdä? Vastaus tähän kysymykseen on erilainen joka hetkellä, ja jokaisessa erillisessä tilanteessa.

Kommunistinen teoria on apukeino käytännön toiminnan tekemiseen. Kommunistinen poliittinen teoria myös muotoutuu ja kehittyy käytännön toiminnan myötä. Tietyt asiat säilyvät pitkään, ehkä jopa useamman vuosisadan ajan, kun taas toiset asiat muuttuvat nopeasti.

Suurin osa käytännön toiminnasta ei kuitenkaan pohjaa kommunistiseen teoriaan. Lakkotaistelussa työehtojen parantamiseksi vain pieni osa toiminnasta on mahdollista selittää ja pohjata siihen. Sen lisäksi kamppailun järjestäjät joutuvat ottamaan huomioon valtavan määrän ympäröivästä todellisuudesta johtuvia asioita.

Meidän kommunistien usko oman teoriamme tärkeyteen tuntuukin siksi hassulta. Se on eräs niitä outoja epäloogisuuksia, joita kommunistina olemiseen liittyy: Yhtäältä korostamme käytännön merkitystä, toisaalta omaa teoriaamme. Mutta oman teoriamme merkitys käytännön kannalta on marginaalinen. Suurin osa käytännön toiminnasta tehdään ihan muiden ajatusten pohjalta!

En voi sanoa käytännöstä sen enempää, koska käytännöstä puhuminen yleisellä tasolla tuntuu niin tyhjältä ja pahvin makuiselta. Käytännön toiminta edellyttää aina kyseisen toimintaympäristön analysointia.

Pääoman viidennen luvun alussa Marx käsittelee työprosesssia, ja siinä yhteydessä myös ohimennen esittää omia näkökulmiaan käytännöstä:

Rauta ruostuu, puu mätänee. Lanka jota ei kudota tai neulota, on turmeltunutta puuvillaa. Elävän työn täytyy tarttua näihin olioihin, herättää ne kuolleista, muuttaa ne vain mahdollisista todellisiksi ja vaikutuskykyisiksi käyttöarvoiksi.”

Itse esitän, että myös poliittisen käytännön tavoite on samantapainen: muuttaa erilaisia poliittisia tavoitteita vain mahdollisista todellisiksi muutoksiksi. Poliittinen puolue taas voi olla se, joka niputtaa yksittäisiä tavoitteita ja yksittäistä toimintaa yhteen, ja muuttaa laajemman yhteiskunnallisen utopian vain mahdollisesta todelliseksi.

Paras puheenvuoro käytännön puolesta on kuitenkin Marxin tunnettu toteamus Feuerbach-teeseistä:

Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen”

Tämä ei tarkoita maailman selittämisestä luopumista. Mielestäni Marx vaatii maailmassa olevien ristiriitojen analysoimista, ja niihin tarttumista.

Tämä lause ei myöskään jäänyt vain lauseeksi Marxin tuotannossa. Se merkitsee murrosta hänen omassa ajattelutavassaan, ja samalla länsimaisen klassisen filosofian päätepistettä. Seuraavina vuosikymmeninä Marx suuntautui kapitalismin analysointiin. Pääteoksensa Pääoman keskeisenä ytimenä on poliittinen kamppailu konkreettisista tuotannon ehdoista.

Tuo oivallus muutti Marxin oman elämän, ja sitä kautta, aikojen saatossa ja valtavien joukkoliikkeiden myötä, myös kapitalismin suunnan.

Pääoman kirjoittaminen oli Marxin suurtyö, joka antoi välineet kapitalismin analysointiin ja teoreettisen pohjan työväenluokan kamppailulle. Siksi täytyy myös kysyä, voiko maailmaa selittää muuttamatta sitä?

Happamasti voisi todeta, että me kommunistit olemme olleet siinä kyllä toisinaan melko hyviä.

Lopuksi

Tämä teksti on vain karkea luonnostelma niistä aiheista, jotka koen nyt ratkaisevan tärkeiksi kommunismin tulevaisuutta pohdittaessa. Toivon, että se herättää ajattelemaan ja etsimään lisää tietoa aiheesta. Toivon myös palautetta ja yhteydenottoja ajatuksistani. Niitä voi lähettää vaikka sähköpostilla: heikki.ketoharju at iki.fi.

2000-luvun kommunismin synnyttäminen on suuri ja paljon käytännön toimintaa vaativa tehtävä. Siitä ei kukaan voi selvitä yksinään. Prosessin aloittaminen on niiden tehtävä, jotka ovat kyllästyneet odottamaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *