Puheenvuoro SKP:n edustajakokouksessa

Hyvät toverit,

Minä olen edustanut sitä näkökantaa, että puolueelle ja edustajakokoukselle tarvittaisiin kunnollinen pääasiakirja, jossa analysoidaan poliittinen tilanne ja vedetään siltä pohjalta johtopäätökset, miten puolueen toimintaa tulisi järjestää.

Tällaisen asiakirjan jätimme viimeksi tekemättä, ja ongelmana on mielestäni ollut, että viimeisen kolmen vuoden aikana meillä on ollut vähän hukassa, mikä on meidän pääasiallinen strategia ja taktiikka. Tämä on sitten heijastunut siinä, että meidän jäsenistöä ei ole saatu koottua toimimaan selkeästi muutaman keskeisen tavoitteen puolesta.

Tähän edustajakokoukseen olemme valmistelleet poliittisen asiakirjan juuri näistä kokemuksista viisastuneena. Tyytyväinen ei voi olla asiakirjan jäsenkäsittelyyn, joka on ollut erittäin suppeaa. Asiakirja on myös liiaksi vain tavoitelista ilman syvempää analyysia. Tämä on seurausta jäsenkäsittelyn puutteesta. Toivonkin, että asiakirjatyötä voidaan jatkaa puolueohjelmatyön merkeissä tämän kokouksen jälkeen.

Asiakirjatyö on tärkeää, koska se ehkäisee hajaannusta keskuudessamme.

2016 ja 2017 meillä oli eväät levällään sisäisestikin, ja siihen oli monta syytä: lehden talous oli kriisissä, parissa puoluepiirissä oli paikallisista syistä johtuen eripuraa, kuntavaaleissa tuli (pidemmän aikavälin kehityksen aiheuttama) tappio, useat samanaikaiset henkilövaihdokset tekivät katkoksia puolueen toiminnan rutiiniin, jolloin aikaa meni organisaation toimintakyvyn jatkon turvaamiseen. Äärioikeiston eteneminen vuoden 2015 pakolaiskriisin sekä 2017 Perussuomalaisten puheenjohtajavaihdoksen seurauksena ja ideologinen painostus vaikutti meidänkin jäsenistöön, DSL:n sisällä oli erimielisyyksiä jne.

Tilannetta ei kuitenkaan helpottanut, että SKP:stä on syntynyt kuva puolueena, jolla ei ole kovin selkeitä eikä teräviä kantoja tärkeisiin poliittisiin kysymyksiin. Puolueen sisällä kiistelyä ja riitelyä luonnollisesti lisäsi se, että Poliittinen toimikunta ja Keskuskomitea eivät useinkaan kyenneet asettamaan selkeitä toimintatehtäviä ja koostamaan kattavia tilannearvioita siitä, missä mennään. Nämä puutteet ovat tarjonneet pohjaa hajotustyölle useammastakin suunnasta, ja osin hajotuksessa on onnistuttu. Jos joku hajottaja itseään onnittelee, haluan häneltä tämä onnen riistää: hajottamisesta kun ei ole mitään hyötyä vasemmistolaisten tavoitteiden kannalta.

Ideologisen kasvatuksen tarpeesta

Meillä on puolueessa ollut käynnissä sukupolvenvaihdos, jonka kuluessa on käynyt ilmeiseksi, että me kommunistit olemme epäonnistuneet uuden kaaderipolven ideologisessa kasvattamisessa ja kouluttamisessa. Miksi näin?

Toisaalta voi ajatella, että vaikka paljon arvokasta teoreettista opiskelua ja kehitystyötä on tehty Neuvostolliton romahduksen jälkeen, puolueen teoreettinen analyysi on kuitenkin ollut liiaksi kiinni menneessä, neuvostohenkisessä marx-tulkinnassa, niin kutsutussa marxismi-leninismissä. Ehkä vielä keskeisempi ongelma on ollut, että SKP:n vanhemmassa jäsenkunnassa on lopulta ollut aika vähän teoriasta kiinnostuneita ja sitä seuraavia tovereita. Tämä on näkynyt opintotoiminnan vähäisyydessä, ja etenkin tuoreen tutkimuksen seuraamisen vähäisyydessä.

90- ja 2000-luvuilla noussut uusi vasemmisto on hylännyt perinteisen marxilaisen tieteellisen yhteiskunta-analyysin, ja tilalle on tullut aimo annos uusliberalistista ajattelua, sekä sekalainen kokoelma kaikkea muuta. Toisaalta myös kiinnostavia uusia virtauksia on noussut: feminismi, eläinten oikeudet, vähemmistö- ja identiteettipolitiikka. Nämä ovat todellisia ilmiöitä, joihin meidän kommunistien olisi kyettävä pureutumaan ja muodostamaan kanta. Ehkä on lopultakin ollut niin, että nuoremman kaaderiston koulutuksessa ei ole näihin, ikäpolvea laajasti kiinnostaviin kysymyksiin panostettu. Tai jos on, niitä ei ole onnistuttu lähestymään materialistisesti, tai kytkemään osaksi yhteiskunnallista kokonaisanalyysia.

Esimerkiksi veganismi ei ole pelkkä identiteettivalinta. Se on myös tapa kysyä teräviä kysymyksiä siitä, mikä on eläinten asema yhteiskunnassa. Miksi elävä organismi pelkistyy tuotteeksi, jonka ainoa tehtävä on lihoa teurastukseen saakka? Vastaus ei löydy identiteettipolitiikasta, vaan luokkapolitiikasta.

Tai mikä on maahanmuuttajataustaisen siivoojan asema yhteiskunnassa, ja millainen kimppu sortavia rakenteita häntä ympäröi? Miksi hän ei ole ammattiliiton jäsen? Ei riitä tässäkään pelkästään rodullistamisen tai sukupuolittuneisuuden analyysi, vaan olisi uskallettava kysyä kovia kysymyksiä luokasta ja kapitalismista.

Näissä asioissa juuri meillä voisi olla sanottavaa.

Kärkitavoitteiden asettaminen ei ole helppoa

Meillä on puolueessa epäonnistuttu ajankohtaisten kärkitavoitteiden muotoilussa ja niiden toimeenpanossa. Kärkitavoitteista ei ole käyty laajaa jäsenkeskustelua, vaan ne on päätetty satunnaisesti, hatusta vetämällä. Niitä ei ole saatu muutettua toiminnaksi, vaikka on perustettu kampanjatyöryhmiä. Mitä syitä asiaan on?

Ensimmäinen syy on se, että kärkitavoitteiden tavoite on jäänyt lopulta aika abstraktiksi. Ei ole selkeästi kyetty vastaamaan, mihin yhteiskunnalliseen tarpeeseen tietyt kärkitavoitteet on valittu. 1200 euron perusturva ja 6 tunnin työpäivä ovat vanhoja vaatimuksiamme, mutta miksi ne ovat vaatimuksiamme, ja mihin niillä pyrimme? Tähän olemme jättäneet vastaamatta. Emme ole perustelleet itsellemme, että tulonjaon muuttaminen on välttämätön askel suurpääoman vallan murtamiseksi. Siksi emme ole osanneet suunnata näitä vaatimuksiamme oikein. Niiden on oltava porvariston ja pääomapiirien vastaisen hyökkäyksemme kärkiä.

Toinen syy on se, että näiden tavoitteiden poliittinen sisältö on jäänyt lopulta aika epämääräiseksi. Mitä rauhan vaatimus pitää sisällään? Mitä ”sosialismi” tai ”kapitalismin kumoaminen” on käytännössä? Mistä aloitamme ja minkä alojen työläisten kanssa ryhdymme työpäivän lyhentämiseen?

Nämä kaksi mainitsemaani seikkaa voivat jo selittää paljon sitä passiivisuutta, joka kärkitavoitteiden ympärillä vallitsee. Kuitenkin on myös kolmas syy, ja se on jäsenistössämme oleva yleinen passiivisuus. Me kommunistit emme ole onnistuneet kaaderipuolueen roolissamme. Suurin osa jäsenistä hahmottaa osansa massapuolueen jäsenen osaksi. Haluamme tukea ja kannattaa jonkun muun esittämiä ideoita, sekä tehdä jonkin verran jalkatyötä tavoitteiden saavuttamiseksi. Tähän on historialliset, puoluehajaannuksista johtuvat syynsä. Kaaderiaines liukeni isolta osin SKP:stä 90-luvun hajaannuksessa, eikä uutta ole tullut riittävästi tilalle.

Toimintakulttuurista

Lopuksi vielä muutama sana toimintakulttuurista. Puolueessamme toimintakulttuuri on ollut vaihtelevan huono koko sen ajan, kun olen ollut mukana. Aiemmin ongelmana oli uusien ideoiden ankara ja välitön torppaaminen, sekä pyrkimys hillitä tai ennalta suunnata jäsenten kesken käytävää keskustelua. Nyt uutena toimintakulttuurin ongelmana on punaisen langan puute.

Olen käsittänyt näin, että puolueessa yritetään luoda ilmapiiriä, jossa ketään ei enää käsketä tai velvoiteta, vaan ihmisten on itse haluttava tehdä. Itse pidän tällaista ajattelua ongelmallisena: jos kaikki asiat on itse haluttava, mihin silloin enää tarvitaan puoluetta? Jos itse halutaan ja itse tehdään, on tovereita täynnä oleva järjestö siinä vain kiviriippana, arvostelemassa toimintaa tai koko ajan vaatimassa jotain.

Minulle tällainen järjestötoiminta näyttäytyy turhan individualistisena, ja keskeisenä syynä sille, miksei 90- ja 2000-luvun alun liikkeet olleet erityisen vahvoja tai kykeneviä muuttamaan politiikan suuntaa.

SKP on sääntöjensä puolesta hierarkkinen kaaderijärjestö, eikä tästä perusluonteesta helpolla päästä. Me useimmat olemme kuitenkin liittyneet puolueeseen juuri tämän ominaisuuden tähden, ja olemme myös kasvaneet puolueessa juuri tämäntyyppisiin rooleihin.

Pidän itse tervetulleena keskustelua siitä, millaisia haittapuolia hierarkkisessa kaaderiorganisaatiossa on, mutta silti ajattelen, että näissä organisaatioissa on myös hyötypuolensa, ja toisaalta puolueet luontaisesti ovat tällaisia.

Tällaisena puoluetta siis tulisi kehittää ja johtaa.

Poliittisen uskottavuuden palauttaminen

SKP:n keskeinen ongelma on poliittisen uskottavuuden puute. Meillä ei ole parlamenttipaikkoja, ei kymmeniätuhansia jäseniä, eikä kovin paljoa käyttövarojakaan. Ilman näitä valtakunnallisen puolueen on haastavaa olla uskottava.

Ainoa, jolla voisimme kilpailla, on radikaali, uskottava tilanneanalyysi. Ja tietysti voimien puitteissa tehtävä, analyysista ponnistava välitön käytännön toiminta. Mieluiten suora toiminta esimerkiksi ay-liikkeessä lakkoja järjestämällä, kansalaistottelemattomuusaktioita lietsomalla tai mielenosoituksia ja muita tempauksia järjestämällä. Mutta lisäksi myös ihmisten kokoaminen yhteen, yhteiseen toimintaan oikeistoa ja suurpääomaa vastaan.

Puoluekentän muutos myös pelaa meidän puolesta. Käynnissä on liberalismin kriisi ja jo pitkään jatkunut sosialidemokraattisten puolueiden kriisi koko Euroopassa. Toisaalta edustuksellinen demokratia on ollut kriisissä jo pidempään, ja luottamus eduskuntaan alhainen. Eduskunnan ulkopuoliset, pienetkin puolueet voivat näissä olosuhteissa nousta keskustelun suunnan määrittelijöiksi ja toiminnan järjestäjiksi.

Tämä on se pohja, jolta kehoitan edustajakokousta suuntaamaan puolueen tulevaa toimintaa.

  1. On ymmärrettävä poliittisen järjestelmän kriisi, osattava toimia sen oloissa ja jopa ehkä hieman nautittava kriisin tuomasta sekavuudesta. On katsottava oma pienuus ja ulkopuolisuus vahvuudeksi ja ymmärrettävä sen tuomat mahdollisuudet.
  2. On otettava vakavasti postmodernin ajan esiin nostamat poliittiset kysymykset, ja kytkettävä ne luokkapolitiikkaan. Näistä asioista nousevat elävät ristiriidat houkuttelevat myös nuorempia ihmisiä mukaan toimintaan.
  3. On hahmotettava syvällisemmin SKP:n ohjelman keskeiset vaatimukset, kytkettävä ne teoriaan ja pidettävä ajan tasalla niiden konkreettinen sisältö.

Puolueen tilan kohentamiseksi on välttämätöntä:

  1. Nostaa opiskelun tasoa huomattavasti. Ei voi olla niin, että puolueen johdossa teoreettinen osaaminen on heikkoa tai tietopohja vanhentunutta. Ainoa tapa estää tämä on säännöllinen opintotoiminta puolueen kaikilla tasoilla. Opiskelu myös vähentää pelkoa ja urautuneisuutta ja tarjoaa uusia näkökulmia ongelmiin.
  2. On välttämätöntä kysyä, mitä on 2000-luvun leniniläisyys. Onko se sitä, että jokainen jäsen haluaa itse tehdä ja tekee sitten mitä tekee – vai onko se demokraattista tavoitteiden asettamista, asioiden yhteistä käsittelyä ja solidaarista kamppailua päämääriemme puolesta.
  3. On välttämätöntä arvioida kiireimmän kaupalla puolueen järjestörakenteen tila ja ryhtyä sen kohentamiseen. Suurin osa piirijärjestöistä ja osastoista toimii heikosti jos ollenkaan. Tämän järjestökoneiston johtaminen on välttämätöntä. Kaikessa, mitä yritämme, näkyy tällä hetkellä että järjestökoneiston johtaminen on laiminlyöty.

Kiitokset

Lopuksi haluaisin kiittää teitä kaikkia näistä vuosista. Olen käyttänyt parhaan nuoruuteni teidän kanssanne, ja vaikka se on aika ajoin kaduttanutkin, luulen että on paljon muisteltavaa vanhana.

Olen myös iloinen ja onnellinen siitä, että olen saanut osallistua politiikan suunnan muuttamiseen. Pidän viimeisten noin viiden vuoden aikana käytyjä poliittisia kamppailuja poikkeuksellisen merkittävinä, ja kokoaan suurempina. Olen sitä mieltä, että nyt alkavalla hallituskaudella hallituspohja on mikä on juuri siksi, että sitkeä taistelumme on tuonut muutamia murtumia hegemoniaan. Voitoksi sellaista ei uskalla sanoa, mutta se on todella tärkeä ja merkittävä asia näinä aikoina, kun haasteita on joka puolella enemmän kuin tarpeeksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *