Opposition yhteistyötä tarvitaan

Erkki Tuomioja esitti viime sunnuntaina opposition yhteistyötä. Minusta on ensinnäkin mukavaa, että jollakulla vasemmistopuolueissa on intoa ideoida uusia avauksia. Tällaista asennetta ei ikävä kyllä ole viimeisen vuoden aikana liikaa nähty, vaikka maassa on historiallisen huono porvarihallitus. Luen Tuomiojan avausta myös niin, että siinä myönnetään vasemmistopuolueiden huomattavasti heikentynyt kannatus, ja pohditaan keinoja suunnan kääntämiseksi.

Tuomiojan idea siitä, että opposition kannattaisi tiivistää yhteistyötään politiikan suunnan muuttamiseksi, on kiistatta hyvä. Muutamia kysymyksiä siihen kuitenkin sisältyy.

Blokkivaalit kaventaisivat demokratiaa

Tuomiojalla tuntuu olevan esityksessään taustalla Ruotsin tapaiset blokkivaalit. Tällaisessa oppositioblokissa tietysti suurin päättäisi suunnan – siis SDP. Jo nyt meillä on kuitenkin suomalaisessa politiikassa ongelma, kun etenkin suuret puolueet tekevät hyvin toistensa kaltaista politiikkaa, ja jättävät herkästi äänestäjiensä ja jäsentensä mielipiteen syrjään. Blokkijärjestelmä vain vähentäisi valinnanvaraa entisestään. Mieleen tulee myös Yhdysvaltojen kaksipuoluejärjestelmä, jonka ongelmat ovat tulleet taas tuoreimman presidenttikamppailun aikana selvästi näkyviin, kun äänestäjien pitäisi valita kahden huonon vaihtoehdon väliltä. Pariin suureen puolueblokkiin rakentuva järjestelmä johtaisi todennäköisesti jossain kohtaa samanlaiseen ongelmaan.

Irti uusliberalismista

Paljon keskeisempi kysymys on kuitenkin se, mihin politiikan sisältöihin sitoudutaan. Politiikan peruslinja on ollut viimeiset parikymmentä vuotta sitoutuminen yksityistämiseen, julkisten palvelujen alasajoon ja valtionomaisuuden myyntiin. Tällaista suuntausta voisi kutsua myös uusliberalismiksi – ja tätä peruslinjaa on porvaripuolueiden johdolla toteutettu erilaisin kokoonpanoin. Ikävä sanoa, mutta kaikki eduskuntapuolueet ovat vuorollaan olleet Kokoomuksen tukena paitsi eduskunnassa, myös kunnissa, harjoittamassa edellä kuvattua politiikkaa, jossa toistuvat leikkaukset ja markkinausko määräävät suuret linjat. Ihmisten tarpeet ja luonnon kantokyky ovat tällaisessa politiikassa sivuosassa.

Kunnollisen opposition rakentaminen vaatisi tämän peruslinjan haastamista: sitoutumista siihen, että politiikkaa ryhdytään tekemään ihmisten tarpeista käsin – ei esimerkiksi Valtiovarainministeriön esittämien laskelmien ja raamien pohjalta. Tulisi keskustella siitä, millaisia yhteisiä tavoitteita voitaisiin ottaa: esimerkiksi työllisyyden kohentaminen, palvelujen parantaminen, yksityistämisestä ja leikkaamisesta luopuminen, tai julkiset investoinnit uusille, tarpeellisille aloille. Kärkihankkeiksi ja kokeiluiksi kannattaisi harkita sosiaaliturvan parannusta ja työajan lyhentämistä.

Parlamentarismin sijaan tarvitaan joukkoliikkeitä

Kolmas ongelma esityksessä on, että se rajoittuu parlamentarismiin. Tämä on mielestäni laajalle levinnyt ja erittäin ongelmallinen ajattelutapa: puolueiden ymmärtäminen vain parlamentaarisina voimina, jotka käyvät vaaleja ja politiikan käsittäminen vain äänestyksinä eduskunnassa ja valtuustoissa. Kuitenkin Suomen historiasta on helppo nähdä, että puolueet ovat olleet historian saatossa paljon muutakin: laajoja, osin löyhiäkin organisaatioita, joiden kautta erilaiset ihmiset ovat monin eri tavoin pyrkineet vaikuttamaan politiikan suuntaan.

Etenkin vasemmisto- ja työväenpuolueille on keskeistä ymmärtää myös, mikä merkitys on puolueiden ulkopuolisella kansalaistoiminnalla ja ammattiyhdistysliikkeellä. Toisenlaista politiikkaa voidaan ja tulee tehdä juuri näihin nojaten. Useimmat edistykselliset uudistukset on Suomessa saatu läpi sinnikkäällä ruohonjuuritason kamppailulla. Loppujenkin takana on välillisesti ollut näiden kamppailujen synnyttämä järjestäytyneisyys ja sen voima.

Itse olen sitä mieltä, että opposition yhteistyötä kannattaisikin lähteä rakentamaan ottaen mukaan koko työväenliike ja laaja vasemmisto – meitä kommunisteja myöten. Lisäksi tällainen oppositiokuvio pitäisi pohjata kansalaisliikkeisiin: niiden esittämät huolet, ajatukset ja tavoitteet pitäisi ottaa vakavasti, ja niiden kanssa pitäisi myös käydä vuoropuhelua.

Aloite, jota kannattaa harkita

Viikon päästä lauantaina 3.9. klo 14 pidetään Joukkovoima-mielenosoitus Helsingissä Rautatientorilla. Se on loistava paikka aloittaa uudentyyppinen, kansaa kuunteleva oppositiopolitiikka. Mielenosoitukseenhan saa jokainen vapaasti tulla, kunhan vain kyltit ja tunnukset ovat asiaa eivätkä oman puolueen mainostamista. Itsekin aion paikalle mennä monien muiden tavoin.

Minusta Tuomiojan esitystä ei kannattaisi turhan kevyellä kädellä tyrmätä meidän radikaalissa vasemmistossakaan. Se mielenkiintoinen avaus, joka voisi parhaimmillaan johtaa konkreettisten poliittisten uudistusten aikaansaamiseen. Muistutan, että 50- ja 60-luvuillakaan ei hyvinvointijärjestelmää rakennettu minkään yksittäisen voiman johdolla, vaan aika moninaisessa ja kaoottisessakin kamppailussa. Useinkaan ei edes tiennyt, mikä aloite murtaa hegemonian ja avaa mahdollisuuden uuteen. Tämänkaltaiset avaukset voivat siksikin osoittautua tärkeämmiksi, kuin mitä heti tulisi ajatelleeksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *