Vuoden 2014 levyt

Näin vuoden lähestyessä loppuaan monet listailevat vuoden parhaita levyjä, joten miksi en myös minä? Kuten muukin musiikkiharrastukseni, myös levyjen kuuntelu on kiireistäni johtuen kausiluontoista, ja listalle olenkin koonnut kaikenlaista kuuntelemaani vuonna 2014. Tässä siis vuoden 2014 parhaat artistit, biisit ja levyt!

Clean Bandit: Rather Be

Kuvakaappaus: Youtube
Kuvakaappaus: Youtube

Kuuntelen radiosta musiikkia lähinnä aamuisin herätessäni. Perinteinen analoginen kanavaviritin toimii vähän satunnaisesti, joten kanava vaihtuu silloin tällöin. Keväällä radio loksahti kanavalle, josta tuli brittibändi Clean Banditin läpimurtohitti Rather Be. Innostuin oitis kappaleen jousiriffistä, ja tarkemmassa kuuntelussa myös kertosäkeen taustagroove alkoi potkia kunnolla. Kappaleesta tulikin maailmanlaajuinen hitti: kesällä pistäydyin konferenssireissulla Venäjällä, ja sama biisi tuntui soivan sielläkin.

Biisiin on tehty mainio musavideo, joka parantaa kuuntelukokemusta entisestään. Kaukoitä-henkinen teema voi harhauttaa kuvitelmaan eksoottisesta bändistä, mutta tosiasiassa yhtye on kotoisin Cambridgestä.

Kotka rankki ohutta yläpilveä: Talven vaara

Kotka rankki ohutta yläpilveä julkaisi ekan levynsä yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Olen pitkään pitänyt edellisen levyn kappaleesta Pearl Harbour, joka on mielestäni syyttä varjoon jäänyt rauhanlaulu.

Uusi levy on hieman keskinkertaisesti toteutetun tuntuinen albumi, mutta kaiken korvaa huippu päätösraita, Talven vaara. Biisi on onnistunut etenkin koska sanoituksissa Talvivaaran kaivosröhläykset pistetään pakettiin suvereenisti. Mitä yhtyeen kolmosalbumilta on vara odottaa – ja milloinkahan se ilmestyy?

Sakari Kukko & Helle

Sakari Kukko tuli Helle-yhtyeensä kanssa soittamaan järkkäämällemme Vastavirta-festivaalille syyskuussa. Vielä ei ole levyä ilmestynyt, mutta se on jo silti hankintalistallani. Soittajajoukko on melkoinen hittikokoonpano Kukon aiemmilta levyiltä ja bändeistä, ja mielestäni todella onnistunut. Timmin afrokompin päälle toimivat mainiosti Kukon monipuoliset sävellykset ja sovitukset.

Risto

Riston II -levyn psykedeelinen kansi
Riston II -levyn psykedeelinen kansi

Riston viime vuonna ilmestynyt II-albumi oli positiivinen yllätys, ja etenkin sinkkubiisi Tiedän millainen on ihminen oli minulla tiiviissä soitossa koko syksyn 2013. Tänä vuonna levyn muutkin biisit tulivat tutuiksi – ennen muuta keikoilla. Satuin nimittäin näkemään Riston peräti kolme kertaa vuoden sisään, ja uusi suunta vakuutti.

Itse olen sen verran syntikkanörtti, että Riston laaja kosketinarsenaali aina kiinnostaa, mutta vocoderin läpi vedetty laulu se vasta siisti juttu onkin! Ristolla tietysti sanoitukset ovat suuressa roolissa, ja uuden levyn huikeat tekstit kyllä palkitsevat – ja saavat lisäkierroksia vocoder-stemmoista. Parasta biisiä on hankala nimetä, mutta Uskotko Jeesukseen Kristukseen ja Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento ovat mainitun sinkkuraidan ohella albumin parhaimmistoa. Toivon, että Risto jatkaa samaa suuntaa vielä ainakin yhden albumin verran, sillä vaikka II Teosto-palkinnon saikin, en usko vielä kuulleeni kaikkea.

Kuitenkin paras muisto Ristosta jäi kolmelta mainiolta bändikeikalta: Tammikuussa Tavastialla, Juhannuksena täydellä Tampereen klubilla yhden jälkeen aamuyöllä, ja ennenkaikkea Ilosaarirockissa, jossa yhtye soitti heti puolen päivän maissa hillittömän keikan kuumuutta tihkuvassa teltassa. Ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen livenä! Risto keikkailee sekä soolona että bändin kanssa, ja molemmilla on tasan sama nimi. Kannattaa siis olla tarkkana, mikäli haluaa nähdä bändikeikan – mitä ehdottomasti suosittelen.

Nyt kolisee

J. Karjalaisen Et ole yksin oli mielestäni yksi 2013 parhaita albumeja, ja siksi yllätyinkin iloisesti, kun Palefacen tuottama Nyt kolisee -albumi ilmestyi. Konseptina ajatus on mahtava, ja mikäpä parempaa kuin kuunnella uusia versioita kappaleista, jotka ovat vuoden aikana tulleet jo hyvin tutuiksi.

Kuuntelin levyä Ylen verkkosivuilta – vielä en ole fyysistä kappaletta hankkinut. Taitaa mennä ensi vuoden puolelle, kuten myös Palefacen tuoreimman albumin hankinta.

Pepe Willberg: Pepe ja Saimaa

Vuoden parhaan julkaisun titteli menee kuitenkin aivan yllättävään suuntaan: 70-kymppisiään kovaa vauhtia lähestyvälle Pepe Willbergille!

Itse olen aina pitänyt Pepestä, ja luotto miehen tekemisiin on ollut kova. Olen silloin sun tällöin maininnut asiasta kavereillekin, mutta Pepen keikalla käymisestä on saanut lähinnä vinoja hymyjä osakseen. Keväällä kuitenkin alkoi omituinen pöhinä, kun uusi levy ilmestyi, ja useampikin tuttu hehkutti albumia tavatessamme.

Kuuntelin Pepeä myös silloin kun se ei ollut in.
Kuuntelin Pepeä myös silloin kun se ei ollut in.

Itse lykkäsin hankintaa loppusyksyyn, mutta kyllä totisesti kannatti! Todella upeasti toteutettu kokonaisuus – juuri sellainen, jonka Pepe Willberg ansaitsi tehdä. Levyllä pääpaino on sävellyksissä ja niiden tulkinnassa, mutta Timo Kiiskisen tekstien asemaa ei silti sovi vähätellä. Myös kaksi Eppu Kososen säveltämää ja Johanna Vuoksenmaan sanoittamaa kappaletta sopivat joukkoon hienosti. On hankala sanoa, mikä biisi on paras – sen verran tasalaatuinen kokonaisuus on saatu aikaan. Päätösraita Elämän seppeleet tietysti lumoaa hypnoottisella kitarariffillään, joka varioituu halki kappaleen eri instrumenteille ja eri sävellajeihin.

Albumia kannattaa kuunnella niin hyvillä laitteilla kuin käsille sattuu, sillä levyllä soittaa kokoonpano, jollaisien ei oikeastaan pitäisi edes levyillä enää soittaakaan tänä kustannusten minimoimisen aikana: kuusihenkinen bändi, 13-henkinen jousisektio, parikymmenhenkinen puhallinorkesteri ja lähes 40-henkinen kuoro – yhteensä tekemiseen on osallistunut yli 80 henkeä. Pepellä ei ole kuitenkaan mitään vaikeuksia tulla koko bändin ylitse – mieshän on piru vie maailmanluokan laulaja!

Kaikin puolin levy palauttaa uskon elämään ja myös muistuttaa, miksi kuluihin tuijottamisen ohella levy-yhtiöissä kannattaisi välillä muistaa myös itse pihvi: musiikki.

Listalta yli jääneitä

Listalta puuttuu monia vuoden aikana fanitettuja biisejä, kuultuja keikkoja ja hankittuja levyjä, kuten Oddarrangin In Cinema syksyltä 2013, Karkkipäivän Jos Päijänne viskiä ois (jonka joukkorahoitin), Jarkko Martikaisen Koirien taivas (jota en vielä ennättänyt kuunnella), Tuomari Nurmion Punainen planeetta (jonka hankkimista viivyttelin liian pitkään) tai MIAU-bändin debyytti Trinity (jonka hankin kuultuani vuoden härskeimpiin lukeutuvan keikan ko. bändiltä). Myös Staminan Viimeinen Atlantis tai SLK voisivat ansaita maininnan. Samoin Olavi Uusivirta, joka Juhannuksena kuullulla keikalla vakuutti perinpohjin, tai Hra Apatia, joka teki comebackin – ja vaikuttaa olevan erittäin lupaava liveakti.

Ja ensi vuonna seikkailut musiikin parissa jatkuu jälleen: Harkitsen, pitäisikö lopulta, kaikkien näiden vuosien jälkeen käydä katsomassa Anssi Kela livenä. Lisäksi tavoitteena on mennä taas pitkästä aikaa Pepe Willbergin keikalle – riippumatta onko ukko in vai ei.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *