Kansalaisaloite ja kokoontumisvapaus

Oheinen teksti on kirjoitettu 6.5. Maanantaiklubilla pitämäni puheenvuoron pohjalta. Illan aikana käsiteltiin Kalevi Höltän uutta kirjaa Kansalaistoiminta – lailliset oikeudet.

Keskustelun keskeinen teema oli se, millaista on vaikuttava kansalaistoiminta, ja mikä on virallisen päätöksenteon ja valtiovallan suhde siihen. Minä esitin muutaman löyhän pointin, jotka ovat ohessa:

Voimaton kansalaisaloite

Kansalaisaloitteiden ympärillä käyvä poliittinen kuhina on mielenkiintoista. Voi esimerkiksi kysyä, miksi ihmiset ovat niin innokkaita keräämään 50 000 nimeä adressiin, jossa periaatteessa vain vaaditaan eduskuntaa keskustelemaan asiasta. Nythän aloitteiden käsittelyyn annetut ohjeet ovat suunnilleen tällaiset: Aloitteesta keskustellaan, minkä jälkeen se lähetetään valiokuntaan. Valiokunta saa itse päättää, lähettääkö se aloitteen takaisin suureen saliin äänestettäväksi.

Onko tosiaan niin, että meidän on kerättävä massiivinen vaatimus, jotta vaaleilla valitut vallanpitäjät suostuvat edes keskustelemaan meitä askarruttavista aiheista? Keskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista toi mielestäni tilanteen luonteen selvästi esille. Anne Holmlundin ylimielinen vastaus oli niin törkeä, että ainakin minä allekirjoitin kansalaisaloitteen heti kun se oli mahdollista – ihan vain näyttääkseni omalta osaltani, mitä mieltä kansa on.

Saman taisi tehdä aika moni muukin, koska aloite sai nopeasti 150 000 nimeä taakseen. Silti mikään ei takaa, että siitä eduskunta äänestäisi.

Omituisia rajoituksia kokoontumisvapauteen

Meillä eduskuntatalon edessä on merkillinen maakaistale. Sille ei nimittäin saa järjestää yli vuorokauden kestoista mielenosoitusta.

Mistäkö tämän tiedän? No viime syksynä meillä oli afgaanimiesten nälkälakko, jossa tyyppien teltta oli päivät eduskuntatalon edessä, mutta yöksi poliisi käski sen poistamaan. Tässä vedottiin muistaakseni eduskuntatalon turvallisuusvyöhykkeeseen, vaikka aina siinä vaiheessa kun miehet telttansa siirsivät, oli talo ollut tyhjänä jo tunteja. Niinpä miesten piti joka ilta koota telttansa ja pystyttää se uudestaan muutaman sadan metrin päähän Kansalaistorille. Aamulla taas piti hilata teltta takaisin eduskuntatalon eteen.

Yhtenä iltana muutama nälkälakon tukitoimiin osallistunut voitti väittelyn poliisin kanssa ja teltta sai jäädä Eduskuntatalon eteen yhdeksi yöksi. Seuraavana iltana esimies oli tarkentanut määräyksiä, eikä lupaa enää tippunutkaan. Kokoontumisvapauden näkökannalta eduskuntatalon edessä oleva ”turvavyöhyke” on vähän omituinen, etenkin kun talo on öisin täysin tyhjä.

Kuinka pitkä mielenosoitus voi olla?

Torikokouksessa pohdittiin miten pitkään mielnosoitus voi jatkua. Kokoontumislaissa ei mitään tarkkaa aikamäärettä ole säädett. Lisäksi laki antaa luvan käyttää erilaisia mielenosoitusvälineitä, joihin lukeutuvat myös tilapäiset rakennelmat.

Kun Kansalaistorille pistettiin puolijoukkueteltta, asiasta leimahti nopeasti melkoinen keskustelu. Meidät rinnastettiin leiriytyviin romanikerjäläisiin, ja todettiin että kaikki tuommoiset pitäisi raivata kyllä pois julkisesta tilasta – mieluiten tietysti pistää töihin vaikka pakolla ja ilman palkkaa. (Yleinen harhaluulo oli, että Torikokoukseen osallistuvat olisivat työttömiä hippejä. Tästä kuvitelmastaan joutuivat kaikki leirissä vierailleet – Hesarin toimittajaa myöten – luopumaan.)

Keskeinen kysymys oli, olivatko meidän telttaviritelmät pysyviä rakennelmia, vai tilapäisluonteisia, ja vaaransivatko ne Kansalaistorin nurmikon kunnon. Itse totean vain, että kun kevät tuli ja kaupunki antoi meille lähtökäskyn osana kevätsiivousta, olin purkamassa leiriämme, ja kyllä se päivässä kasaan saatiin. Nurmikko palautui ennalleen muutamassa viikossa.

Kehnoja verukkeita

Suurin ongelma Suomessa tällä hetkellä ei ole, että puiston nurmikon kunto tai eduskuntatalon turvallisuus vaarantuu. Paljon isompi pulma on, että poliitikot ja virkamiehet eivät ole halukkaita avoimeen keskusteluun ihmisten kanssa, eivätkä etenkään suostu muuttamaan mielipiteitään tai päätöksiään.

Juuri siksi monimuotoisia mielenosoituksia ja julkisia kokouksia tarvitaan. Meillä ei ole liikaa keskustelua, etenkään johonkin konkreettisiin tuloksiin johtavaa.

Samasta syystä myös kansalaisaloite on kiinnostava. Se on aito ja laillinen vaatimus eduskunnalle ottaa ihmisiä vaivaava asia käsittelyyn. Samalla se on myös mahdollisuus rakentaa uudenlaista yhteistyötä demokratian puolesta: kaikkien kansalaisaloitteiden aktiivit voisivat mielestäni harkita voimien yhdistämistä, ja yhteistä vaatimusta kansalaisaloitejärjestelmän laajentamiseksi.

Tavoitteena tulisi tietenkin olla aloite, jonka avulla voidaan järjestää sitova kansanäänestys mistä tahansa riittävän määrän nimiä keräävästä kysymyksestä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *